Kävin lauantaina nollaamassa aivokuoren alapuolisia vikakoodeja luonnon helmassa patikoiden
Soinin (tai oikeastaan Ähtärin) Arpaisilla. Joka syksy järjestettävässä
patikointitapahtumassa mulle on langennut peräpään valvojan vastuullinen
osa, ja mikäpäs siinä! Helppoa olla porukan hitain, ja matka taittuu
mukavasti aikaisemmin lintustamaan lähteneitä, pitkoksilta pudonneita
retkeilijöitä syvemmälle suohon polokien suosta nostellen.
Linja-autot
starttasivat lauantai-aamuna Soinin keskustasta, ja kuljettivat
intopiukeet patikoijat henkilökohtaisen reittivalinnan mukaan joko 14 km, 18 km tai 28 km päähän lähtöpaikalle,
josta sai merkattua reittiä pitkin talsia kohti
kirkonkylää. Suttuisesta säästä huolimatta lähtijöitä oli noin 250, mutta
sen verran sulavasti tuollanen sakki erämaahan katoaa, että mistään
massatapahtumasta ei ole kyse.
Lähdin pätkyttämään
kauimmaiselta lähtöpaikalta sekalaisella ja ajoittain toisistaan pientä
hajurakoa ottavalla sakilla, joka koostui naapuripariskunnasta,
paikallisen metästysseuran edustajista ja vanhoista tutuista, joiden
kanssa tavataan oikeastaan vain näissä merkeissä.
Matosuo.
Jäin aika-ajoin letkasta jälkeen kun pyllistelin kamerani kanssa rahkasammallikossa. Huikkasin edelläkävijöille
kädellä merkiksi, että menkää vaan ja puheensorinan loitontuessa jäin
puhaltelemaan, kuuntelemaan äänettömyyttä ja katselemaan suon
yläpuolella leijuvaa satumaista usvaa. Ihan mieletöntä kun mikään ei
surise, pörise tai kohise. Ilma oli täysin tyyni, joten edes tuulen
huminaa ei kuulunut.
Ensimmäiset kymmenen kilometriä taittui lenkkareilla
kutakuinkin kuivin jaloin hiekkaharjuja ja kohtuullisen kuivaa
metsänpohjaa tallaten, mutta ennen Sikosuon laitaa kulkevaa
turvemössöosuutta vaihdoin suosiolla lenkkarit kumppareihin.
Periaatteessa koko matkan olisi voinut rontostaa saappaissa, mutta
tuollaisella matkalla jalkineiden painolla on aika suuri merkitys, joten
vaihdoin vielä takaisin lenkkareihin märimmän pätkän jälkeen.
Polun varrella pulleita puolukoita het ihammattomasti!!
Kuivempaa siivua...
Tapahtuman järjestäjät olivat kuskanneet reitin varrelle mehua ja pientä huikopalaa. Ennen viimeistä osuutta tarjolla oli hernekeittoa Kaihiharjun päheissä maisemissa, jonka jälkeen lähdettiin viimeiselle, seitsemän kilometrin osuudelle.
Yhteensä matkaan kului aikaa taukoineen kaikkineen noin seitsemän tuntia, joista kävelyn osuus oli ehkä 5,5 tuntia. Tapahtumassa ei ole ajanottoa, eli patikkaretkelle voi jokainen peruskuntoinen lähteä viettämään mukavaa syyspäivää ilman suorittamista ja kisafiilistä.
Se ei ole matka mikä tappaa, vaan vauhti.
Ja loppuun vielä infopläjäys (ja heikkolaatuisempia, puhelimen kameralla otettuja kuvia) niille, jotka innostuivat aiheesta:
Arpaisten kämppä on Metsähallituksen ylläpitämä autiotupa, jonne voi kuka tahansa mennä koska vaan eräjormailemaan, saunomaan, tulistelemaan ja nauttimaan Suomen luonnosta. Reitti on koko matkalta merkattu niin hyvin, ettei eksymisen vaaraa ole, mutta matkaa voi taittaa myös pienemmissä pätkissä. Auton voi jättää esimerkiksi Pohjoiselle parkkipaikalle, josta on matkaa kämpälle 3,4 km (leveää helppokulkuista kumpuilevamaastoista polkua, jota pääsee kulkemaan lastenvaunujenkin kanssa) tai itäiselle parkkipaikalle, josta on vain puolen kilometrin kävelymatka. Matosuon natura-alueelle pääsee helpoiten Läskilammen (ja kuka näitä edustavia nimiä keksii) parkkipaikalta.
Huvila ja huussi.
Kannattaa ehdottomasti poiketa
