keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Yksivuotissynttärijuhlat ja muistojen laatikko

synttäritarjoilut


Vietettiin pari viikonloppua sitten Kerstin yksivuotissynttäreitä.
Meidän suvun juhlat eivät ole olleet mitään valtavia muodollisia spektaakkeleita tai teemabileitä, enemminkin rentoja "verryttelyhousujuhlia" lähipiirin kesken, herkkuja syöden ja kahvia juoden.

Velipojan perheelle keittelin nakkikeiton.

Kahvipöydässä mussuteltiin:

Suklaaseepra hyydykekakkua
Karjalanpiirakoita ja raejuustomunavoita
Keksejä
Vohveleita
Suklaaruis lastuja
Suolatikkuja
Karkkeja

Kerstin kummisetä(=mun veli) ei tykkää täytekakuista eikä se tunnu olevan kaikkien lastenkaan herkkua, joten leivoin synttäreille suklaisen hyydykekakun. Suklaaseeprakakusta ei tullut ihan niin näyttävä kuin alkuperäisessä ohjeessa. Valkoinen täyte ehti hieman hyytyä tummaa valmistaessa, joten se ei levinnyt niin kauniisti kuin tummempi täyte. Valmiin kakun koostumus oli kuitenkin tasainen, mutta omaan makuun ehkä vähän liiankin tummasuklainen. Täytyy kokeilla joskus tehdä kakku maitosuklaasta ja lisätä vain väriksi tummaa kaakaojauhetta. Niin ja ajoittaa täytteiden valmistus paremmin.




helppo mustikkapiirakka, helppo puolukkapiirakka, marjapiirakka pellillinen

Tein pellillisen marjapiirakkaa, josta toisen puolen täytin mustikoilla ja toisen puolukoilla. Viivi askarteli coctail-tikuista ja kangasteipeistä pienet liput ja koristeli piirakanpalat vaniljakastikkeella ja tomusokerilla. Puolukkaleivoksissa on punainen lippu ja mustikkaleivoksissa sininen.

Siinäpä ne koristelut sitten olivatkin, ei muuta kuin valkoinen silitetty liina ja herkut pöytään, ja syömään. :D


 Jännän äärellä. "Kuku!" (Kuka sieltä tulee?)


 Jämäkkä maku.

Lahjaksi muistojen laatikko

Pyysin vierailta, että toisivat tulleessan jonkin muiston: valokuvan, esineen, tavaran tai minkä tahansa jutun, jonka Kersti saa lahjaksi 18-vuotissyntymäpäivillään. Muiston ei tarvinnut olla mikään arvokas tai rahalla hankittu, vaan jokin sellainen, joka kertoo lahjan saajasta tai antajasta. Laatikko täyttyi hauskoilla ja mielikuvituksekkailla esineillä, liikuttavin kaikista oli mun metsuri-isän kirjoittama kirje(!!!), jonka sisällöstä ei itsellä oo harmainta hajua.
Laatikko on vielä viimeistelyä vailla (lisään kuvan tähän postaukseen myöhemmin), mutta kun saan sen valmiiksi, teippaan boksin visusti kiinni ja jemmaan sen pariksi vuosikymmeneksi jonnekin vaatehuoneen perälle. Laatikon sisällöstä en ota kuvia, sillä haluan itsekin unohtaa ja yllättyä. :D

 Oletteko muut toteuttaneet tällaista ideaa?

Luin joskus jostain, että lapsen ristiäisiin oli koottu vastaavanlainen laatikko,
mutta ei se ole myöhäistä ykkössynttäreillekään. :)



torstai 21. huhtikuuta 2016

Synnytyskertomus

Kerstin yksveesynttäreiden jälkimainingeissa ajattelin palailla vuoden takaiseen sävähdyttävään synnytyskokemukseen, keräillä yhteen lippulappusille kirjoitettuja tekstinpätkiä ja koota ne kokonaiseksi synnytyskertomukseksi. Ehkä enemmän itseäni kuin lukijoita varten. Jännä juttu kuinka paljon sitä muistaa. Ja kuinka paljon unohtaa... Skippaa toki jos ei oo sun juttu. Tästä tulee pee niinkuin pitkä, vaikka lupaan yrittää tiivistää.

Pääsiäislauantai;
Käydään työkaverin kanssa pääsiäiskokolla. Vatsa tuntuu painavalta. Kun päästään kotiin, epämiellyttäviä, vihlovia supistuksia tulee harvakseltaan. Menen nukkumaan ja yritän sinnitellä aamuun.

Sunnuntai:
Aamuyöllä herään kipeisiin supistuksiin. Siirryn sohvalle torkkumaan, jaloittelen supistusten ajan. En saa enää jännitykseltäni nukuttua, mutta huilaan kivuttomat ajat ja merkkaan supistusten väliaikoja paperille. Aamukuudelta laitan viestiä naapuriin... supistukset tulevat 5-10 min välein. Kirjoitan Viiville viestin lähdöstäni ja jätän tytön nukkumaan. Uninen naapuri lähtee kuskiksi ja heittää minut mahani kanssa sairaalaan, toivottaa tsemppiä koitokseen.

Pääsen käyrille, supistukset ovat kipeitä ja niitä tulee muutaman minuutin välein. Kohdunsuu kuitenkin vain hieman auki, jään tarkkailuhuoneeseen odottelemaan synnytyksen etenemistä.

Päivä matelee. Supistuksia tulee jatkuvasti. Supistus vääntää polttavaa kohtua ruttuun kuin märkää rättiä , kipu säteilee selkään ja reisiin. Iltapäivällä joku hoitajista hoksaa tuoda ruokaa.... syön vaikkei tee mieli, en pysty istumaan. Kävelen leivän kanssa, nappaan ruokaa pari lusikallista ja käpyttelen taas. Lämmittelen kaurapusseja, yritän levätä ja rentoutua, kävelen ja jumppaan.

Illalla pääsen tarkkailuhuoneesta osastolle. Istun suihkussa, lämmitän kaurapusseja, ramppaan edestakaisin ja odottelen että jotain tapahtuu. Väsyttää. Yövuoroon ilmoittautuu uusi kätilö, sama joka hoiti esikoisen synnytyksen loppumetrit! Kerron hänelle, että olen ollut kipeä ja valvonut melkein vuorokauden, saisinko lääkkeen jolla nukahdan, tai lääkkeen, jolla synnytän. Kätilö antaa kipupiikin, sammutan valot ja yritän unta. Ei tule. Kipu on sietämätöntä. Tunnin kärvistelyn jälkeen käyn ilmoittamassa, ettei onnistu. Kätilö tsekkaa tilanteen, 4 cm auki. Pääsen saliin, saan käteen oksitosiinitippa ja kalvot puhkaistaan. Lapsivesi vihertää hieman. Vauvan vointia tarkkaillaan. Mukava kätilöopiskelija juttelee niitä näitä ja jää seurailemaan tilannetta.

Maanantai:
Vuorokausi vaihtuu. Kalvojen puhkaisu ja oksitosiinitippa tekee tehtävänsä, vedän keuhkot täyteen ilokaasua. Sielu ja suu nauraa, vaikka keho kramppaa supistusten voimasta. Puoli yhden maissa huoneeseen astuu herran enkeli, anestesialääkäri ja tuikkaa spinaalipuudutuksen. TAIVAS. Kaikki kipu katoaa, koko keho on rento ja lämmin kuin linnunmaito. Ihon alta kutittaa ja kihelmöi. Torkahdan hetkeksi, juttelen välillä opiskelijan kanssa ja yritän rentoutua.

Puudutuksen vaikutus alkaa hiipua ja kivut palaavat. Kohdunsuu auki 6-7 cm. Klo 3.14 vauvan syke nousee korkealle, lääkäri tulee paikalle ja tarkistaa vauvan voinnin. Vauva on kasvotarjonnassa, naama ylöspäin, eikä meinaa laskeutua tarpeeksi alas. Kivut kasvavat taas sietämättömiksi, päivystävä lääkäri laittaa kohdunkaulanpuudutteen, se tuntuu inhottavalta eikä auta yhtään. Neljän jälkeen saan ponnistusspinaalin, se auttaa taas nopeasti, muttei turruta liikaa. Kätilö pyytää vaihtamaan asentoa, että vauva saataisiin laskeutumaan alemmaksi. Jalottelen ja kyykkäilen, menen takaisin petille ja aloitan ponnistamaan. Kätilö puhuu imukupista, ja päätän ettei sitä tarvita. Muutaman supistus ja parikymmentä minuuttia myöhemmin vauva syntyy, kello näyttää 6.12.  Tyttö. Harmaa ja veltto. Ääntelee hieman, elossa sentään. Hoitohenkilökunta hieroo vauvaa, imee nestettä hengitysteistä. Vauva viedään pois.

Hetken päästä hoitaja käy näyttämässä vauvaa keskoskaapin lasin läpi, ennen kuin jatkavat matkaa teholle. Joku selittää ylipirteällä äänellä, puhuu niin kuin lapselle: "vauva viedään virkistäytymään keskolan puolelle, ei mitään hätää". Tulee olo, että asiat ovat huonosti. Kukaan ei halua järkyttää tai huolestuttaa.

Saan aamupalan saliin ja hoitajat katoavat aamurapsalle. Käyn suihkussa ja vaihdan puhtaat vaatteet. Syön aamupalaa ja juon kahvia, oma olo on vähän hutera ja väsynyt, mutta mihinkään ei satu, ei repeämiä eikä tikattavaa.  Pystyn istumaan ja kävelemään. Odottelen. Pyörittelen kädessä vaaleanpunaista lappua, johon on kirjattu vauvan syntymäaika, paino ja pituus: 3035 g ja 53 cm. Pitkä tyttö! Ketään ei näy. Kurkkaan käytävälle, eikä sielläkään ole ketään... Olen tyhjässä salissa yksin enkä tiedä missä vauva ja kuinka se voi. Kyllästyn odottamaan ja käyn kysymässä kätilöiden kahvihuoneesta, voinko mennä katsomaan vauvaa. Joudun odottelemaan keskeneräisten toimenpiteiden vuoksi vielä hetken. Puoli kahdeksalta lähdetään kätilön kanssa keskolaan.

lapsivettä keuhkoissa, synnytyskertomus


Vauva makaa peiton alla happirönö nenässä ja nukkuu. Koneet ympärillä piirtävät viivaa ja piippaavat, vauvan suusta tulee välillä pieniä kuplia ja nenäletku röhisee. Nasupossu. Silitän pehmoista poskea, mukava hoitaja kertoo laitteista ja mittareista. Keuhkot on putsattu ja vauva hengittelee hyvin, mutta saa vielä lisahappea avuksi. Hoitaja antaa keskolan esitteen ja kuvan vauvasta, ja sanoo että tänne voi soittaa ja tulla hoitamaan vauvaa koska vain. Vasta siinä tajuan, etten saa vauvaa mukaan. Hoitaja puhuu lempeällä äänellä vielä jotain, mutten pysty kuuntelemaan enää mitään.. Mielessä kiertää vain yksi ajatus MÄ EN SAA MUN VAUVAA MUKAAN!!

Palaan takaisin saliin hakemaan tavaroita, käytävällä tulee itku. En tahdo mennä vierihoitoon ilman vauvaa. Enkä halua sellaiseen huoneeseen, jossa huonekaverilla on vauva. Saan oman huoneen prenataaliosastolta. Vuorossa oleva kätilö kysyy, koska minulle sopii tavata sosiaalityöntekijää, katsoivat tiedoistani, että olen yksinhuoltaja ja kuulemma kaikille tarjotaan tapaamista. Katson hölmistyneenä kätilöä ja vastaan töykeästi, etten tarvitse ketään.

Soitan äitille ja sanon, etten saanut vauvaa mukaan. Itkettää. Lähetän pari viestiä läheisille. Yritän saada unta.

Uni parantaa oloa, parin tunnin jälkeen herään. Lähden takaisin keskolaan katsomaan vauvaa. Nyt tieto tarttuu jo paremmin, vauvalla ei hätää. Lisähapen tarve vähenee koko ajan, vointi on parempaan päin. Käyn välillä syömässä, lypsämässä muutaman tipan maitoa ja soittamassa kuulumisia kotipuoleen.

Myöhemmin päivällä saan vauvan ensimmäistä kertaa syliin. Oma pikku Nasu.

Illalla tytön isä tulee käymään. Ei puhuta paljoa, hymyillään hieman, mukava hoitaja juttelee. Seuraan sivusta isää. Rento ja vakava. Katsoo vauvaa, ei koske. Mitä mahtaa miettiä hän...?

Yöksi palaan takaisin omalle osastolle. Nukahdan melkein heti. Aamuyöllä herään, enkä saa itkultani nukuttua. Käyn kysymässä yököltä, pääsenkö katsomaan vauvaa. Asia järjestyy, ja pääsen silittelemään uinuvaa pientä kääröä. Keskolassa on lämmin tunnelma ja mieli rauhoittuu, palaan jonkin ajan päästä takaisin jatkamaan unta.



 

vastasyntyneiden teho-osasto seinäjoki

Tiistai-keskiviikko:
Aamulla saan huonoja uutisia. Vauva on ollut äkäinen ja tulehdusarvot ovat kohonneet korkealle. jonka vuoksi aloitetaan suonensisäinen antibioottihoito.

Seuraavat pari vuorokautta ramppaan keskolan, maitohuoneen ja oman osaston väliä. Luojan kiitos oma vointi on erinomainen eikä liikkuminen tunnu hankalalta. Tiistaina Viivi pääsee katsomaan siskoa, keskolaan saa tulla vain perheenjäsenet. Soittelen mummolaan, naapureille ja sukulaisille; kuka huolehtii Viivin kouluun ja sovin, missä viettää seuraavan yön ja päivän. Käyn juttelemassa myös sosiaalityöntekijän kanssa, pahoittelen aiempaa tölväisyä, ajoitus ei ollut paras mahdollinen. 

Maito ei nouse rintoihin, en saa lypsettyä kuin muutaman onnettoman tipan kerrallaan. Ihan sama. Kunhan vauva on hengissä, päätän etten stressaa imetyksestä.

Ilta-antibiootti laitettiin suoneen tämän koneen avulla, toimenpide kesti puolisen tuntia.

Keskiviikkona saan luvan ottaa vauvan vierihoidon puolelle. Huippu-uutinen! Käydään aamuin illoin antibiooteilla keskolassa, muuten saan hoitaa vauvaa normaalisti. Vauva tarraa minuun eikä päästä irti, tankkaa syliä. Annan tankata. Ihana vauva! Kuljemme käytävällä sylitellen, välillä tissi suussa, koko ajan ihan iholla. Maito alkaa nousta ja vauva on tyytyväinen.





Torstai-perjantai-lauantai:

Loppuviikosta saan tiedon, että päästään lauantaina kotiin jos tulehdusarvot ovat alhaalla. Viimeistä antibiootti hakiessa huomataan, että kanyyli on taas irronnut päästä, eikä aine mene suoneen. Lääkäri päättää jättää antamatta viimeisen lääkkeen ja saadaan lupa lähteä kotiin. Edellä kävelee pariskunta, ylpeä isä kantaa turvaistuinta. Sisältä kouraisee. Kannan koppaa, hoitaja tuo laukut perässä eteiseen.




Ihana naapuri tarjoutuu hakemaan meidät kotiin, olisi tuntunut karulta mennä taksilla. Viivi on mukana autossa, ihana nähdä, ikävä! Halataan kaikki ja ihastellaan vauvaa. Hurautetaan kotipihaan, huomaan katuliiduilla kirjoitetun tekstin: Tervetuloa kotiin! Naurattaa, kiittelen hakijaa ja vastassa olleita naapureita. Avaan kotioven ja heti eteisessä huomaan: koti on imuroitu ja Viivin huone siivottu! Purskahdan itkuun, ei oo totta! Takassa palaa tuli ja sen edustalla on keko polttopuita ja vuoltuja kiehisiä sytyiksi. Jääkaapista on tyhjätty vanhat ruuat ja tuotu uutta, pöydällä mutakakku ja pikkuleipiä. Olen sanaton ja liikuttunut. Kuinka ihania ihmiset voi olla, ihmiset, joiden ei tarvitse ja ovat silti!


Keitetään kahvit, vaihdetaan kuulumiset, nauretaan ja itketäänkin vähän. Viivi käy naapurin tyttöjen kanssa lullaamassa vaunuilla uutta pikkusiskoa kotipihassa. 



Illalla otan molemmat pikku porsaat kainaloon. 
Nukutaan samassa sängyssä koko sakki.
 Kolme sisupussia.


----

Huhhuh.
Kirjoitin tätä varmaan neljänä iltana, itkin ja kirjoitin. Siltikin tämä teksti on vain pintaraapaisu niistä päivistä, hetkistä ja tunteista. Monta hilpeää juttua ja syvempää mietettä jäi kertomatta, mutta olkoon niin. Oltiin erottu lasten isän kanssa lopullisesti noin kuukautta ennen laskettua aikaa, eikä siitäkään syystä tunnemaailma ollut mikään tasaisin mahdollisin... Tekis mieli lähettää kukkakimppu yhdelle sydämelliselle yöhoitajalle, jolle sain purkaa tilannetta, ja joka jopa itki kanssani!

Pelkäsin etukäteen, ettei lapsi tunnu omalta, kun en saanutkaan sitä heti syliin... mutta oikeastaan siinä kävi vähän päinvastoin! Samoin yllätyin, miten hyvin imetys lähti sujumaan, vaikkei tissitelty kuin malliksi parin ekan päivän aikana. Vihreästä lapsivedestä aiheutunut infektio ei altista vauvaa sairastumaan herkemmin vauva- tai pikkulapsi-iässä, eikä vaadi kontrollikäyntejä sen jälkeen kun tulehdus on hoidettu. Kersti onkin ollut superterve; ei olla käyty sen kanssa vielä kertaakaan lääkärin vastaanotolla. Vain jotain pientä nuhaa ja pari oksutautia yhden ykän taktiikalla.

Synnytys kokemuksena ei myöskään aiheuttanut mitään traumoja, aika samallalailla eteni kuin esikoisen kanssa: avautumisvaihe oli pitkä ja nääntävä kuin näläkävuosi, mutta sitten kun sain luvan ponnistaa, homma eteni kokonaiskestoon nähden reippaasti. Sairaalan papereihin on merkattu kestoksi avautumisvaiheeseen 18 h ja ponnistusvaiheeseen 19 min. 

Semmonen rykääsy!

maanantai 18. huhtikuuta 2016

Hyvän mielen (arki)liikuntaa




Oon harrastanut arkiliikuntaa koko elämän. Lapsuudenkoti oli pienen paikkakunnan keskustassa, ja kaikki kaverit, harrastukset ja palvelut olivat kävely/pyöräily/potkukelkkailumatkan päässä kotoa. Oon onnellinen, että saatiin kulkea niin huolettomasti ja vapaasti ympäri kyliä, eikä silloin tullut mieleenkään kysyä vanhemmilta kyytiä mihinkään. Lähtiessä tuli huikattua kotiovelta, mihin noinniinku suunnilleen oli menossa ja koska tulossa takaisin. Talvella vietettiin tuntitolkulla aikaa luistellen viereisellä luistinradalla; sidottiin kotona luistimet ja hilippastiin pikkumetän poikki jäälle. Kiipeiltiin puissa (ja koulun katolla), leikittiin pihaleikkejä, uitiin, hypittiin narua ja ruutua, keinuttiin ja heitettiin tikkaa. Joskus sidottiin hyppynaruilla ketjuton polkupyörä toisen toimivan perään ja rundailtiin sillä pitkin poikin, tehtiin potkukelkoista pitkiä junia, ja kurvailtiin paperinkeräysastioilla pitkin terveyskeskuksen parkkipaikkaa. Viisasta toimintaa kaikinpuolin. :D Ilman kypärää ja ilman järkeä. Hengissä silti!

Paukanevan pitkospuilla (kesä 2015)

Työkaverin lahjottama sadesuoja rattaisiin, 
passaa  nähtävästi myös pyöränistuimeen!


Viivi kulkee harrastuksiin, kavereille, kauppaan ja kouluun omin jaloin ja myös mä liikun edelleen muutaman kilometrin matkat mieluummin kauramoottorilla kuin autolla. Lenkkeily ja liikunta ylipäätään on itelle päännollausta, sitä kuuluisaa omaa aikaa. Nyt pienen muksun kanssa pitää lajivalinnat sovittaa yhteen elämäntilanteen kanssa, eli käytännössä liikutaan pääasiassa vaunujen kanssa kävellen, juosten tai rullaluistellen. Viime kesänä tehtiin pari reissua metsässä kantoliinan kanssa ja nyt keväällä ollaan aloiteltu pyörälenkit. Kersti viihtyy vaunuissa hereillä ollessaan jotenkuten, toisinaan ihan mukavastikin, mutta silti yritän ajoittaa varsinkin hikilenkit tytön päiväuniaikaan. Tympäisee, kun vauhti ja ajatus keskeytyy pudonneen lapasen nostamiseen, tutin etsimiseen, kitinän tyynnyttelyyn tai laidan yli kurkottelevan muksun asennon oikaisemiseen.




Lumityöt, ruohonleikkuu, haravointi ja muut pihatyöt ovat loistavaa ja mielekästä hyötyliikuntaa. Viime talvena putsasin pihaa silloin kun Kersti nukkui, toisinaan puolen yön jälkeen tai vastaavasti viideltä aamulla. :D

Oon osallistunut parin viime vuoden aikana myös muutamiin juoksutapahtumiin, vaunuilla ja ilman. Nyt aloittelen treenailua heinäkuun puolimaratonia varten. Tapahtumissa on kiva käydä testaamassa omaa kuntoa kivassa tunnelmassa ja samalla peruslenkkeihin saa tasaisen pätkyttämisen lisäksi jotain suuntaa ja tavoitetta.


Tämän kuun alussa aloitin kuntosalin reilun vuoden mittaisen tauon jälkeen. Aikomus oli venyttää taukoa ainakin syksyyn asti, mutta sitten selvisikin, että kuntosalin lapsiparkkiin ei ole ikärajaa lainkaan; pienistä lapsista pitää vain tehdä ilmoitus vastaanottoon edellisenä päivänä. Kersti on hitaasti lämpiävämpää sorttia, ja siksi sen hoitoon jättäminen on vähän hankalaa. Oltiin lapsiparkissa ekan kerran kahdestaan, ja nyt tyttö on ollut pari kertaa puoli tuntia yksin ja kerran Viivin kanssa tunnin. Täytyy hissukseen totutella uuteen touhuun. :)

Olin ekalla ryhmäliikuntatunnilla viikko sitten, ja voi vitsit tuntui mahtavalta pitkän tauon jälkeen! Tykkään siitä että joku muu sanelee säännöt ja tahdin, kuntosalin puolella tulee helpommin luistettua tympeimmistä liikesarjoista. Ollaan oltu myös kerran vanhempi-lapsi -jumpassa Kerstin kanssa ja sekin oli ihan mukavaa.

Kuntosalitreenillä, jumpalla tai millään muullakaan liikunnalla en tavoittele mitään tiettyä pakaran kaarta, voimapatin kokoa tai puntarin lukemaa. Liikun siksi, koska siitä tulee hyvä olo. Varsinkin vauhdikkaimmissa lajeissa (pyöräily/rullaluistelu) tulee sellainen samanlainen vauhdin ja vapauden hurma, jota luullakseni motoristit kokee, vaikken heidän vauhtilukemiin ylläkään :D




Huomaan olossani ja voinnissani heti muutoksen, jos liikkumiseen tulee parin päivän tauko; muutun kiukkuiseksi enkä saa aikaiseksi mitään järkevää. Liikunta on mulle paras mahdollinen mielenterveyslääke ja se auttaa myös pätkittäin nukuttuun yöhön ja univajeeseen: usein tunnin mittainen reipas lenkki piristää väsähtänyttä kotiäitiä enemmän kuin samanmittaiset päiväunet. 
 Lisäksi olen ihan toivoton herkkuperse, enkä varmaan ikinä aio lopettaa hyväskän mussuttelua. Oon ihmistyypiltäni sellainen, että lihon jo pelkän irtokarkkipussin näkemisestä, ja liikunta auttaa pitämään ruhoni edes suunnilleen siedettävässä paketissa. Kävin pari vuotta sitten kehonkoostumusmittauksessa, ja sain sieltä tulokseksi "lievästi ylipainoinen, lihaksikas". 
Aion pitää läskini hyvässä kunnossa myös tulevaisuudessa. :)

Kersti aloittaa (perhe)päivähoidon ja mä osa-aikaisen työn (5-6 h/pv) elokuussa. Oon miettinyt, kehtaanko kysyä hoitajalta, jos joskus kävisin salilla tai lenkillä työpäivän jälkeen ja hakisin tytön vasta sitten hoidosta. Onkohan se sallittua vai kuinka tiukat kriteerit päivähoidon puolella nykyään on, pitääkö lapsi hakea heti suoraan työpäivän jälkeen? KokemuXiii?

perjantai 15. huhtikuuta 2016

Yksivuotisneuvola ja lastenhoitolahjakortti






Aurinkoista perjantaiaamua ja terveisiä yksivuotisneuvolasta! 
Olinko ainoa, jota alkoi haukotuskuvat haukotuttamaan...? :D

Käytiin keskiviikkona neuvolassa tsekkaamassa neidin strategiset mitat ja liimaamassa laastarit persposkiin. Neuvolantäti tarjosi mahdollisuutta hakea osa rokotteista myöhemmin, mutta päätin että laitetaan samoilla huudoilla kaikki kolme rokotetta (molempiin reisiin ja käsivarteen). Kersti ei ole reagoinut aikaisempiin rokkoihin kuumeiluilla tai muilla sivuvaikutuksilla, eikä näistäkään (ainakaan vielä) ole tullut muita oireita kuin pari löysää satsia vaippaan ja ehkä hieman aristusta pistoskohdissa.

"Terve, viehättävä ja hyvin kehittyvä tyttö. Oppinut kävelemään 11,5 kk:n ikäisenä. Hyvin kontaktia ottava tyttö. Useampia sanoja on. Kasvu hyvää." Paino 11 kg 70 g ja pituus 78 cm. 
Pitkä ja tuhti patukka! :D

En muista olenko tullut maininneeksi, että Kersti on tosiaan oppinut kävelemään! 11 kuukauden tietämillä otti ensimmäiset tipuaskeleet ja siitä pikkuhiljaa tasaisen varmasti opetellut liikkumaan niin kuin muutkin ihmiset.

Juteltiin neuvolassa myös hieman kuluneen vuoden tunnelmista... ja totesin siinä ja nyt tässä, että takana on kyllä todella mukava vuosi. Olin varautunut paljon rankempaan rutistukseen, mutta jotenkin elämä ja vauvavuosi yllätti keveydellään! Loppuraskauden ja vauvan ensiviikkojen ihmissuhdedramatiikka vetäs hetkeks maton ja osan parkettiakin jalkojen alta, mutta sen jälkeen onkin ollut tasaista ja leppoisaa.


Saatiin neuvolasta ihana yllätys: Lastenhoitolahjakortti MLL:n lapsiparkkiin! 

 Kotikaupunki jakaa näitä ilmeisesti tarveharkintaisesti neuvolan kautta ja mä otin tällaisen lahjuksen ilolla vastaan. Kersti on ollut mun vanhemmilla hoidossa yhden päivän puolivuotiaana, kun olin patikoimassa ja sen lisäksi muutamia yksittäisiä kertoja naapureilla/serkun perheellä mun oman lääkärikäynnin tai muun asioinnin ajan, joten varmaan aiheellista totutella olemaan erossa äidistä pieniä aikoja kerrallaan. Lahjakortti oikeuttaa siis 10 tunnin ilmaiseen lastenhoitoon itselle sopivaan ajankohtaan (arkipäivisin 9-15), ja sen voi käyttää osissa, max. 3 h kerrallaan. Lahjakortti on voimassa kolmen kuukauden ajan sen myöntämishetkestä. 

Täytyy sanoa, että kymmenessä vuodessa on neuvolan puolella tapahtunut muutosta hyvään suuntaan. Äidin jaksamiseen ja koko perheen hyvinvointiin kiinnitetään huomattavasti enemmän huomioita kysymysten, keskusteluiden ja erilaisten kaavakkeiden avulla. Itselle on jäänyt sellainen tunne, että neuvolan kautta on oikeasti mahdollisuus saada apua ja tukea arkeen kun sitä tarvitsee ilman leimautumista lastensuojelun asiakkaaksi. Tavallisten lapsiperheiden tukemiseen ja ongelmien ennaltaehkäisyyn satsatut eurot maksavat varmasti itsensä takaisin monella muullakin saralla kuin perhetyössä. Aina hankalampi tuumailla siinä vaiheessa kun tavara on housuissa.

Oletko ollut tyytyväinen neuvolan palveluihin ja sieltä saatuun tukeen?
Millainen apu olisi tervetullutta teidän perheeseen?

Rentouttavaa viikonloppua!

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Kirpparilta vanhaa Arabiaa



Sisäinen mummelini kusaisi laamahousuihin hunajaa, kun satuin löytämään viime viikon kirppukierrokselta läjän vanhaa Arabiaa, kuusi syvää ja neljä matalaa ruokalautasta. Keräsin joskus opiskeluaikoina tumman ruskeaa Teemaa, mutta olen ajan oloon kyllästynyt väriin ja varsinkin keittolautasten hankalaan muotoon. Mulla on ollut kauan hakusassa sopivan kokoiset ja näköiset lautaset arkikäyttöön, ja nyt löytyi varsinaiset herkut!



 Astiat ovat hyväkuntoisia, parissa syvässä lautasessa on pieni kopsu reunassa (näkyy alimmassa kuvassa), mutta ovat silti käyttökelpoisia. Mietin vähän, että hommaan näille kaveriksi valkoista Arcticaa, ne mätis kokonsa ja muotonsa puolesta hyvin yhteen näiden kanssa. Olis kiva saada kokoon 10 - 12 kpl setti molempia lautasia.

"Kyseessä on Kaj Franckin ja Kaarina Ahon 1952 Arabialle suunnittelemat B-mallin lautaset. Koriste on Raija Uosikkisen suunnittelema "Kullervo", joka on ollut tilauskoriste E. Ahlström Oy:lle ja sitä on valmistettu vain 23,5 cm ja 19,7 cm lautasina useissa eri väreissä vuosina 1970-71."

Netissä myynnissä olevilla lautasilla näytti olevan hintaa 15-20 € / kpl kunnosta riippuen. 
Mä maksoin kymmenestä lautasesta yhteensä 24 €.





Pitoon ja pesuun. 

Mitäs tykkäät? 



 

perjantai 8. huhtikuuta 2016

Treffit kaverikoirien kanssa

Paikallinen MLL järjestää täällä päin parina iltana kuukaudessa Terhokerhoa, joka on kaikille avoin lapsiperheiden ja esimerkiksi eläkeläisten yhteinen kohtauspaikka. Ei olla aikaisemmin käyty kyseisissä kinkereissä, mutta tänään innostuttiin lähtemään koko porukalla, kun kerhossa oli vierailemassa Kennelliiton Kaverikoirat! Viivi on tutustunut kaverikoiratoimintaan lähikirjastossa, jossa viettää usein aikaa koulupäivän jälkeen. Koirat ovat olleet siellä rapsuteltavana ja "kirjavinkkareina" esittelemässä koululaisille mielenkiintoista luettavaa.

kennelliiton kaverikoira
Ookko mun kaveri?

"Kaverikoiratoiminta on vapaaehtoistoimintaa, jossa koira tuo iloa, elämyksiä ja läheisyyttä ihmisille, joilla ei ole omaa koiraa. Kaverikoiranohjaajat vierailevat koiriensa kanssa esimerkiksi lasten, kehitysvammaisten ja vanhusten luona erilaisissa laitoksissa, kouluissa, päiväkodeissa ja tapahtumissa. Toiminnan tavoitteena on ihmisten ilahduttaminen ja piristäminen."








 Ja minäkin vanha pappa tässä. Saa rapsuttaa!


Koirat käyttäytyivät tosi rauhallisesti, eivätkä piitanneet mitään, vaikka ympärillä hääri monenlaista taputtelijaa. Reippaan puolen tunnin rapsuttelujen ja touhuilujen jälkeen kaverikoirat lähtivät kotiin ja ohjelmassa oli lelukoiranäyttely! En ollut huomannut koko hommaa, mutta Viivi oli lukenut tapahtumailmoituksen mua tarkemmin ja hoksannut ottaa oman pehmolelun mukaan. Kieltämättä vähän ihmettelin miksi Viivi alkoi lähtiessä askartelemaan pehmokoiralle pantaa ja talutushihnaa, mutten kysellyt sen kummemmin kun sillä on aina muutenkin tapana tuunailla leluja. Oon iloinen että 9-vuotias vielä leikkii, ja varsinkin nyt kun Kersti on syntynyt niin saan luvan kanssa pössöttää. :D

  Ensiksi koiraa sai taluttaa punaisen maton ympärillä...


... ja sitten nostaa pöydälle tuomarin arvioitavaksi.






Kaikki osallistujat palkittiin räyhäkkäällä ruusukkeella. :D

 Joku nimeltämainitsematon härppäkärpänen meinasi 
varastaa erään näytteilleasettajan shown...



... ja päätyi lopulta itse loppukevennykseen isosiskon näyttelykoiraksi. Venäjän vinttikoira Kersti, osaa kävellä takatassuilla, taputtaa ja istua käskystä! Kaikkia nauratti ihan mahdottomasti!
Muistoksi jäi ruusuke: Hieno hauva vauva 2016.

Hauska ilta, eikä maksanut mitään! :D