torstai 21. huhtikuuta 2016

Synnytyskertomus

Kerstin yksveesynttäreiden jälkimainingeissa ajattelin palailla vuoden takaiseen sävähdyttävään synnytyskokemukseen, keräillä yhteen lippulappusille kirjoitettuja tekstinpätkiä ja koota ne kokonaiseksi synnytyskertomukseksi. Ehkä enemmän itseäni kuin lukijoita varten. Jännä juttu kuinka paljon sitä muistaa. Ja kuinka paljon unohtaa... Skippaa toki jos ei oo sun juttu. Tästä tulee pee niinkuin pitkä, vaikka lupaan yrittää tiivistää.

Pääsiäislauantai;
Käydään työkaverin kanssa pääsiäiskokolla. Vatsa tuntuu painavalta. Kun päästään kotiin, epämiellyttäviä, vihlovia supistuksia tulee harvakseltaan. Menen nukkumaan ja yritän sinnitellä aamuun.

Sunnuntai:
Aamuyöllä herään kipeisiin supistuksiin. Siirryn sohvalle torkkumaan, jaloittelen supistusten ajan. En saa enää jännitykseltäni nukuttua, mutta huilaan kivuttomat ajat ja merkkaan supistusten väliaikoja paperille. Aamukuudelta laitan viestiä naapuriin... supistukset tulevat 5-10 min välein. Kirjoitan Viiville viestin lähdöstäni ja jätän tytön nukkumaan. Uninen naapuri lähtee kuskiksi ja heittää minut mahani kanssa sairaalaan, toivottaa tsemppiä koitokseen.

Pääsen käyrille, supistukset ovat kipeitä ja niitä tulee muutaman minuutin välein. Kohdunsuu kuitenkin vain hieman auki, jään tarkkailuhuoneeseen odottelemaan synnytyksen etenemistä.

Päivä matelee. Supistuksia tulee jatkuvasti. Supistus vääntää polttavaa kohtua ruttuun kuin märkää rättiä , kipu säteilee selkään ja reisiin. Iltapäivällä joku hoitajista hoksaa tuoda ruokaa.... syön vaikkei tee mieli, en pysty istumaan. Kävelen leivän kanssa, nappaan ruokaa pari lusikallista ja käpyttelen taas. Lämmittelen kaurapusseja, yritän levätä ja rentoutua, kävelen ja jumppaan.

Illalla pääsen tarkkailuhuoneesta osastolle. Istun suihkussa, lämmitän kaurapusseja, ramppaan edestakaisin ja odottelen että jotain tapahtuu. Väsyttää. Yövuoroon ilmoittautuu uusi kätilö, sama joka hoiti esikoisen synnytyksen loppumetrit! Kerron hänelle, että olen ollut kipeä ja valvonut melkein vuorokauden, saisinko lääkkeen jolla nukahdan, tai lääkkeen, jolla synnytän. Kätilö antaa kipupiikin, sammutan valot ja yritän unta. Ei tule. Kipu on sietämätöntä. Tunnin kärvistelyn jälkeen käyn ilmoittamassa, ettei onnistu. Kätilö tsekkaa tilanteen, 4 cm auki. Pääsen saliin, saan käteen oksitosiinitippa ja kalvot puhkaistaan. Lapsivesi vihertää hieman. Vauvan vointia tarkkaillaan. Mukava kätilöopiskelija juttelee niitä näitä ja jää seurailemaan tilannetta.

Maanantai:
Vuorokausi vaihtuu. Kalvojen puhkaisu ja oksitosiinitippa tekee tehtävänsä, vedän keuhkot täyteen ilokaasua. Sielu ja suu nauraa, vaikka keho kramppaa supistusten voimasta. Puoli yhden maissa huoneeseen astuu herran enkeli, anestesialääkäri ja tuikkaa spinaalipuudutuksen. TAIVAS. Kaikki kipu katoaa, koko keho on rento ja lämmin kuin linnunmaito. Ihon alta kutittaa ja kihelmöi. Torkahdan hetkeksi, juttelen välillä opiskelijan kanssa ja yritän rentoutua.

Puudutuksen vaikutus alkaa hiipua ja kivut palaavat. Kohdunsuu auki 6-7 cm. Klo 3.14 vauvan syke nousee korkealle, lääkäri tulee paikalle ja tarkistaa vauvan voinnin. Vauva on kasvotarjonnassa, naama ylöspäin, eikä meinaa laskeutua tarpeeksi alas. Kivut kasvavat taas sietämättömiksi, päivystävä lääkäri laittaa kohdunkaulanpuudutteen, se tuntuu inhottavalta eikä auta yhtään. Neljän jälkeen saan ponnistusspinaalin, se auttaa taas nopeasti, muttei turruta liikaa. Kätilö pyytää vaihtamaan asentoa, että vauva saataisiin laskeutumaan alemmaksi. Jalottelen ja kyykkäilen, menen takaisin petille ja aloitan ponnistamaan. Kätilö puhuu imukupista, ja päätän ettei sitä tarvita. Muutaman supistus ja parikymmentä minuuttia myöhemmin vauva syntyy, kello näyttää 6.12.  Tyttö. Harmaa ja veltto. Ääntelee hieman, elossa sentään. Hoitohenkilökunta hieroo vauvaa, imee nestettä hengitysteistä. Vauva viedään pois.

Hetken päästä hoitaja käy näyttämässä vauvaa keskoskaapin lasin läpi, ennen kuin jatkavat matkaa teholle. Joku selittää ylipirteällä äänellä, puhuu niin kuin lapselle: "vauva viedään virkistäytymään keskolan puolelle, ei mitään hätää". Tulee olo, että asiat ovat huonosti. Kukaan ei halua järkyttää tai huolestuttaa.

Saan aamupalan saliin ja hoitajat katoavat aamurapsalle. Käyn suihkussa ja vaihdan puhtaat vaatteet. Syön aamupalaa ja juon kahvia, oma olo on vähän hutera ja väsynyt, mutta mihinkään ei satu, ei repeämiä eikä tikattavaa.  Pystyn istumaan ja kävelemään. Odottelen. Pyörittelen kädessä vaaleanpunaista lappua, johon on kirjattu vauvan syntymäaika, paino ja pituus: 3035 g ja 53 cm. Pitkä tyttö! Ketään ei näy. Kurkkaan käytävälle, eikä sielläkään ole ketään... Olen tyhjässä salissa yksin enkä tiedä missä vauva ja kuinka se voi. Kyllästyn odottamaan ja käyn kysymässä kätilöiden kahvihuoneesta, voinko mennä katsomaan vauvaa. Joudun odottelemaan keskeneräisten toimenpiteiden vuoksi vielä hetken. Puoli kahdeksalta lähdetään kätilön kanssa keskolaan.

lapsivettä keuhkoissa, synnytyskertomus


Vauva makaa peiton alla happirönö nenässä ja nukkuu. Koneet ympärillä piirtävät viivaa ja piippaavat, vauvan suusta tulee välillä pieniä kuplia ja nenäletku röhisee. Nasupossu. Silitän pehmoista poskea, mukava hoitaja kertoo laitteista ja mittareista. Keuhkot on putsattu ja vauva hengittelee hyvin, mutta saa vielä lisahappea avuksi. Hoitaja antaa keskolan esitteen ja kuvan vauvasta, ja sanoo että tänne voi soittaa ja tulla hoitamaan vauvaa koska vain. Vasta siinä tajuan, etten saa vauvaa mukaan. Hoitaja puhuu lempeällä äänellä vielä jotain, mutten pysty kuuntelemaan enää mitään.. Mielessä kiertää vain yksi ajatus MÄ EN SAA MUN VAUVAA MUKAAN!!

Palaan takaisin saliin hakemaan tavaroita, käytävällä tulee itku. En tahdo mennä vierihoitoon ilman vauvaa. Enkä halua sellaiseen huoneeseen, jossa huonekaverilla on vauva. Saan oman huoneen prenataaliosastolta. Vuorossa oleva kätilö kysyy, koska minulle sopii tavata sosiaalityöntekijää, katsoivat tiedoistani, että olen yksinhuoltaja ja kuulemma kaikille tarjotaan tapaamista. Katson hölmistyneenä kätilöä ja vastaan töykeästi, etten tarvitse ketään.

Soitan äitille ja sanon, etten saanut vauvaa mukaan. Itkettää. Lähetän pari viestiä läheisille. Yritän saada unta.

Uni parantaa oloa, parin tunnin jälkeen herään. Lähden takaisin keskolaan katsomaan vauvaa. Nyt tieto tarttuu jo paremmin, vauvalla ei hätää. Lisähapen tarve vähenee koko ajan, vointi on parempaan päin. Käyn välillä syömässä, lypsämässä muutaman tipan maitoa ja soittamassa kuulumisia kotipuoleen.

Myöhemmin päivällä saan vauvan ensimmäistä kertaa syliin. Oma pikku Nasu.

Illalla tytön isä tulee käymään. Ei puhuta paljoa, hymyillään hieman, mukava hoitaja juttelee. Seuraan sivusta isää. Rento ja vakava. Katsoo vauvaa, ei koske. Mitä mahtaa miettiä hän...?

Yöksi palaan takaisin omalle osastolle. Nukahdan melkein heti. Aamuyöllä herään, enkä saa itkultani nukuttua. Käyn kysymässä yököltä, pääsenkö katsomaan vauvaa. Asia järjestyy, ja pääsen silittelemään uinuvaa pientä kääröä. Keskolassa on lämmin tunnelma ja mieli rauhoittuu, palaan jonkin ajan päästä takaisin jatkamaan unta.



 

vastasyntyneiden teho-osasto seinäjoki

Tiistai-keskiviikko:
Aamulla saan huonoja uutisia. Vauva on ollut äkäinen ja tulehdusarvot ovat kohonneet korkealle. jonka vuoksi aloitetaan suonensisäinen antibioottihoito.

Seuraavat pari vuorokautta ramppaan keskolan, maitohuoneen ja oman osaston väliä. Luojan kiitos oma vointi on erinomainen eikä liikkuminen tunnu hankalalta. Tiistaina Viivi pääsee katsomaan siskoa, keskolaan saa tulla vain perheenjäsenet. Soittelen mummolaan, naapureille ja sukulaisille; kuka huolehtii Viivin kouluun ja sovin, missä viettää seuraavan yön ja päivän. Käyn juttelemassa myös sosiaalityöntekijän kanssa, pahoittelen aiempaa tölväisyä, ajoitus ei ollut paras mahdollinen. 

Maito ei nouse rintoihin, en saa lypsettyä kuin muutaman onnettoman tipan kerrallaan. Ihan sama. Kunhan vauva on hengissä, päätän etten stressaa imetyksestä.

Ilta-antibiootti laitettiin suoneen tämän koneen avulla, toimenpide kesti puolisen tuntia.

Keskiviikkona saan luvan ottaa vauvan vierihoidon puolelle. Huippu-uutinen! Käydään aamuin illoin antibiooteilla keskolassa, muuten saan hoitaa vauvaa normaalisti. Vauva tarraa minuun eikä päästä irti, tankkaa syliä. Annan tankata. Ihana vauva! Kuljemme käytävällä sylitellen, välillä tissi suussa, koko ajan ihan iholla. Maito alkaa nousta ja vauva on tyytyväinen.





Torstai-perjantai-lauantai:

Loppuviikosta saan tiedon, että päästään lauantaina kotiin jos tulehdusarvot ovat alhaalla. Viimeistä antibiootti hakiessa huomataan, että kanyyli on taas irronnut päästä, eikä aine mene suoneen. Lääkäri päättää jättää antamatta viimeisen lääkkeen ja saadaan lupa lähteä kotiin. Edellä kävelee pariskunta, ylpeä isä kantaa turvaistuinta. Sisältä kouraisee. Kannan koppaa, hoitaja tuo laukut perässä eteiseen.




Ihana naapuri tarjoutuu hakemaan meidät kotiin, olisi tuntunut karulta mennä taksilla. Viivi on mukana autossa, ihana nähdä, ikävä! Halataan kaikki ja ihastellaan vauvaa. Hurautetaan kotipihaan, huomaan katuliiduilla kirjoitetun tekstin: Tervetuloa kotiin! Naurattaa, kiittelen hakijaa ja vastassa olleita naapureita. Avaan kotioven ja heti eteisessä huomaan: koti on imuroitu ja Viivin huone siivottu! Purskahdan itkuun, ei oo totta! Takassa palaa tuli ja sen edustalla on keko polttopuita ja vuoltuja kiehisiä sytyiksi. Jääkaapista on tyhjätty vanhat ruuat ja tuotu uutta, pöydällä mutakakku ja pikkuleipiä. Olen sanaton ja liikuttunut. Kuinka ihania ihmiset voi olla, ihmiset, joiden ei tarvitse ja ovat silti!


Keitetään kahvit, vaihdetaan kuulumiset, nauretaan ja itketäänkin vähän. Viivi käy naapurin tyttöjen kanssa lullaamassa vaunuilla uutta pikkusiskoa kotipihassa. 



Illalla otan molemmat pikku porsaat kainaloon. 
Nukutaan samassa sängyssä koko sakki.
 Kolme sisupussia.


----

Huhhuh.
Kirjoitin tätä varmaan neljänä iltana, itkin ja kirjoitin. Siltikin tämä teksti on vain pintaraapaisu niistä päivistä, hetkistä ja tunteista. Monta hilpeää juttua ja syvempää mietettä jäi kertomatta, mutta olkoon niin. Oltiin erottu lasten isän kanssa lopullisesti noin kuukautta ennen laskettua aikaa, eikä siitäkään syystä tunnemaailma ollut mikään tasaisin mahdollisin... Tekis mieli lähettää kukkakimppu yhdelle sydämelliselle yöhoitajalle, jolle sain purkaa tilannetta, ja joka jopa itki kanssani!

Pelkäsin etukäteen, ettei lapsi tunnu omalta, kun en saanutkaan sitä heti syliin... mutta oikeastaan siinä kävi vähän päinvastoin! Samoin yllätyin, miten hyvin imetys lähti sujumaan, vaikkei tissitelty kuin malliksi parin ekan päivän aikana. Vihreästä lapsivedestä aiheutunut infektio ei altista vauvaa sairastumaan herkemmin vauva- tai pikkulapsi-iässä, eikä vaadi kontrollikäyntejä sen jälkeen kun tulehdus on hoidettu. Kersti onkin ollut superterve; ei olla käyty sen kanssa vielä kertaakaan lääkärin vastaanotolla. Vain jotain pientä nuhaa ja pari oksutautia yhden ykän taktiikalla.

Synnytys kokemuksena ei myöskään aiheuttanut mitään traumoja, aika samallalailla eteni kuin esikoisen kanssa: avautumisvaihe oli pitkä ja nääntävä kuin näläkävuosi, mutta sitten kun sain luvan ponnistaa, homma eteni kokonaiskestoon nähden reippaasti. Sairaalan papereihin on merkattu kestoksi avautumisvaiheeseen 18 h ja ponnistusvaiheeseen 19 min. 

Semmonen rykääsy!

19 kommenttia:

  1. Itkuhan tässä tuli itelläkin, mitkä lapset ja mikä Maiju <3 Kolme rakasta, ihanaa ja vahvaa sisupussia, sitä te olette!

    VastaaPoista
  2. Itku tuli myös täällä! Kiitos kun jaoit tarinasi! <3

    VastaaPoista
  3. Ootte te kyllä aikamoinen sissi-trio 😍

    Ihan tuli omat reilun kymmenen vuoden takaiset muistot mieleen, vaikka aivan erilainen tapahtuma olikin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! <3 On ne vaan niin omalaatuisia kokemuksia, ei varmaan koskaan unohdu!

      Poista
  4. aivan ihana tarina, täällä toinen yksinhuoltaja äiti pillittää tälle tarinalle <3 <3

    VastaaPoista
  5. Itku tuli täälläkin. <3 mieleen palasi myös omat muistot pojan ekasta viikosta teholla.

    VastaaPoista
  6. Itku tuli täälläkin. <3 mieleen palasi myös omat muistot pojan ekasta viikosta teholla.

    VastaaPoista
  7. Kiitos kun jaoit näin hienon ja koskettavan jutun :)

    VastaaPoista
  8. Ihana tarina, tuli itku ❤ ja tämä auttoi, olen raskausviikolla 39 ja synnytys jännittää. Olen myös yksin, lapsen isä ei halua olla tekemisissä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Milyn! Kiitos kommentistasi! :) Olisi kiva kuulla sinusta ja elämäntilanteesi enemmänkin, laita ihmeessä vaikka sähköpostia (ihanintaonjuurinyt@gmail.com) jos eksyt blogiini uudestaan ja näet tämän kommentin. :) Joka tapauksessa paljon voimia ja kaikkea hyvää sinulle ja syntyvälle pienelle! <3

      Poista
  9. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista